Viikko Saksaamalla

Äkkiä hurahti ensimmäinen työviikko täällä Baden-Württembergin osavaltion perukoilla, Ulmin kaupungissa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ulm

Paikka on tuttu aikasemmasta asumisestani täällä, 2006-2009. Paljon muistoja tulee mieleen siltä ajalta kun kaupungissa oli vahva suomalaisedustus Nokian aikoina. Tekemisen meininkiä oli niin töissä kuin vapaa-ajallakin.

Joten ilahdutti suuresti kun huomasi, että Elektrobitin Ulmin henkilökunnasta noin puolet on vanhoja tuttuja, siis vanhoja nokialaisia.

Se helpottaa suuresti työntekoa yhdessä kun on yhteistä historiaa, sekä varsin suomalainen tapa hoitaa asioita.

Saksalainen byrokraattisuus on melko vähäistä firmassa, tosin saksalainen pomoni sanoi, että se päättyy tuossa ulko-ovella se hauskuus.

Viikon jälkeen olen vielä melko pihalla hommistani, lyhenteitä ja uutta termiä viuhuu välillä ihan ilma sinisenä. Mutta kyllä se siitä alkaa tarttua ajan kanssa.

Eli kun ennen tein täällä puhelimia ja tiesin siitä kaiken, niin nyt tehdään softaa ja elektroniikkakomponentteja autoteollisuudelle. Ja siitä en tiedä yhtään liikaa..

Tehtäväni on olla linkkinä tuotekehityksen ja tehtaan välillä, se on sentään tuttua entisestä, vaikka tuote onkin eri kuin ennen.

Isoon firmaan on hyvä tulla, asiat on mietitty ja hoidossa. Eli perehdytyspäivä oli oikeinkin loistava paketti pääkonttorissa Erlangissa. Lisäksi paikallinen perehdytys Ulmissa jakoi ulmiasiaa. Mieleen jäi mahdollisuus liisata sähköpolkupyörä.

Samaten tietokoneet ja muu työkalusälä oli valmiina tarvittavine ohjelmineen. Itselleni jäi vain kamojen yhteen liittäminen ja työpöydälle sijoittelu.

Pankkitilin avaamisen ja kaupungin asukiksi rekisteröinnin olen myös hoitanut, viimeinen homma, joka on vielä kesken, on sairaskassaan liittyminen. Täällä sairaskassat ovat keskenään kilpailevia firmoja joista voi mieleisensä valita.

Muuta erilaista Suomeen verraten on se, että lääkärit ovat yksityisiä ammatinharjoittajia, eli niin sanotusti perhelääkäreitä jotka tuntevat asiakkaansa verraten hyvin, koska ovat hoitaneet saman perheen monta sukupolvea.

Leipomoita on myös joka kylässä omansa, eli leivän saa tuoreeltaan heti aamusta. Myös teurastaja-lihakauppias ja usein myös panimo kuuluvat itsestään selvinä pikkukylien infraan.

Ulm on vanha kaupunki, 1100-luvulla saanut kaupunkioikeutensa, se näkyy kun kävelee vanhassa keskustassa. Oikein viehättävä, pittoreski ja pieteetillä kunnossa pidetty alue, korkea kirkon torni auttaa suunnistuksessa kapeilla kujilla.

Erityismaininnan ansaitsevat lauantain toripäivät, tarjolla on silloin tuoretuotteita suoraan kasvattajilta.

Toisen erityismaininnan saavat joulumarkkinat, jotka alkavat joulukuun alussa ja jatkuvat jouluun asti. Myynnissä kaikkea jouluun liittyvää, aina lapasista sinappiin.

Glühwein ja Feuerwurst tietysti, eli muki melko vahvaa glögiä ja tulista makkaraa sämpylän välissä. Ja se glögi on siis vahvaa.

Ihmiset kulkevat huuruava muki kädessään ja tiirailevat myytäviä tuotteita, tai tulevat vain torille tapaamaan ystäviään.

Saksalainen ei helposti tutustu muukalaisiin. Muukalainen on tietysti se ulkomaanpelle mutta myös toisesta osavaltiosta kotoisin oleva saksalainen. Hassusti puhuvia tyyppejä kaikki tyynni.

Oma saksan kielen taitoni on restaurantti-levelillä, eli saan soittoruokalassa ruokaa ja juomaa saksaksi. Tason noston nimissä ilmoittauduin kielikurssille. Voipi olla että jatkossa saan porsaanleikkeen kaveriksi myös vihanneksia.

Hevostallikin löytyi, omistajapariskunta oli tosin hiihtolomalla, laskettelemassa jossain, eli tunteja ei pidetty viime viikolla, koulujen lomaviikon vuoksi.

Melko iso talli, 70 hevosta. Nelisenkymmentä on yksityisten omistamia hevosia, kolmekymmentä hepoa on tuntikäytössä.

Lauantai voisi olla hyvä päivä ratsastaa.

 http://www.ziegelhof.de

Vuokrasin kolmeksi kuukaudeksi kalustetun huoneen ja etsiskelen kaksiota vuokralle. Kaksio keittiöllä on tavoite.

Sillä entivanhaan saksalaiset muuttaessaan veivät keittiön kalusteet mennessään, sillä olivathan he ostaneet ne sisään muuttaessaan. Samaten kaikki kaapit.

Tavasta ollaan nykyään luovuttu mutta vieläkin tarjotaan vuokralle tyhjiä huoneita.

Ja olenpa minäkin yhden keittiön 2006 Saksaan Suomesta muuttaessani ostanut. Edellinen asukas antoi vaihtoehdot, että osta tai hän vie sen mennessään.

No ostin.

Ja myin muuttaessani seuraavalle.

Aivan älytöntä touhua. Mutta niin saksalaista.

Eli kun tiesi mihin tuli niin ei ota päähän nämä kummallisuudet.

Kostan sitten kaiken kun joskus joku saksalainen kysyy Suomessa, että kummassa päässä junaa on tilaa. Niin saan vastata, että etupäässä takapäässä…

 

20190309-HL3A6061.jpg

Saksalainen hevonen saksalaisessa tallissa

Advertisements

Saksa on hauska paikka, vähän kuin Puuhamaa

Laivalla jossain Itämerellä, matkalla Saksaan töihin.

Kolmatta kertaa. Pyysivät sinne koska osaan. Ja olen loppuviikosta yleensä mukava.

Lupasin olla siellä pari vuotta auttelemassa elektroniikkakeksintöjen viemisessä tuotekehityksestä tehtaille.

Vanavettä kun tässä katselin niin mieleen nousi ajatus, että elämä onkin näemmä kulkenut parin vuoden sykleissä viime aikoina.

Melko tarkkaan tuli Varkaudessa kaksi vuotta asuttua, kuukautta vaille kaksi vuotta.

Sitä ennen Saksassa Radolfzellissä, Bodensee-järven rannalla reilu pari vuotta töissä ja lisäksi kymmenen kuukautta ansiosidonnaisella työnhakijana.

Tehtiin tällä edellisellä reissulla siellä Saksassa tuotannon testilaitteita eräälle kalifornialaiselle matkapuhelinvalmistajalle Kiinaan. Pari projektia kerkesin tehdä, kolmatta eivät tilanneet ja hommat loppuivat.

No tunnustaa tosin täytyy, että kun tuli työttömyyden alkaessa kesäksi ostettua se Honda CBR 1000RR ja Alpit oli siinä vieressä niin fokus oli aavistuksen enemmän pyöräreissujen suunnittelussa.

1000RR.jpg

Honda 1000RR Alppien reunalla

Mutta hain toki töitäkin. Kunnes kyllästyin ja rupesin eläkkeelle.

No tuota edellistä Saksan reissua ennen kerkesin olla Suomessa, yllätys yllätys: pari vuotta.

Stena Recyclingin murskaamolla Tahkoluodossa ensin projektipäällikkönä käynnistelemässä uutta, murskattujen muovi- ja metalliosien automaattista lajittelulinjastoa.

Sittemmin pyysivät koko yksikön päälliköksi. Isoja koneita ja 50 hengen tiimi, alaisiksi ennen sanottu, minä sanoin tiimiksi.

Stenalla opin kaikenlaista, esimerkiksi että alumiini reagoi magneettiin. Alumiinia voi leijuttaa magneettikentän päällä.

Mutta sen pitää olla muuttuva magneettikenttä, eli sitä magneettia pyöritetään silloin napojen kautta siinä alla.

Opin myös ajamaan kaikkia koneita mitä tontilla oli. Kourakoneita, trukkeja, erilaisia kauhakuormaajia. Lakaisukonetta, henkilönostimia.

Tosi hauskaa, kunhan tottui siihen että 7,5 hehtaarin tontilla oli melko likaista se ympäristö. Mielenkiintoisia hajuja tuli myös nokkaan silloin tällöin. Hyvää porukkaa siellä töissä, muutama pakollinen vastarannan kiiski seassa mutta muuten reiluja työmiehiä.

Saaren rannoilla kasvoi tuuheita tyrnipensaita. Merelle tuijotellessa mukava napsia marjoja suuhunsa.

Hommat loppuivat kun terästeollisuuden raaka-ainetarpeet vähenivät ja firman pomo keksi, että pyydetäänpä YyTeet kylään ja koko pomoni osasto pistettiin pihalle että pärjättäis paremmin.

Tahkoluoto.jpg

Stena Tahkoluoto, näkymä konttorista

Sen jälkeen muutin Ouluun auttelemaan entisten nokialaisten keksinnön tuotteistamista. Talkoohommina, eli pullakahvipalkalla.

Oulu oli mukava asuinpaikka, luonto ja vesi vieressä, lyhyt matka metsiin.

Olinkin lokakuussa 2014 kaikessa rauhassa, pahaa-aavistamattomana juuri laittamassa Posion Korouomassa nuotiota tulille kun puhelin soi ja pyydettiin töihin. Sinne Radolfzelliin. Uteliaisuuttani menin, hyvä reissu, oppi taas uutta.

 

Korouoman Koivuköngäs.jpg

Korouoman Koivuköngäs lokakuussa

 

Tuli käytyä Kiinan lisäksi ensimmäistä kertaa Vietnamissa, Saigonissa, nykyään Ho Chi Minh City, ja Kalifornian Cupertinossa

Vietnam oli kuin Kiina mutta ei tullut mahatautia. Kaliforniassa oli eri huonot tiet, asvaltti huonompaa kuin Kiinassa, lihavia ihmisiä.

Mutta nyt olen siis luvannut olla Saksassa apuna sen pari vuotta ja sitten takaisin Varkauteen.

Koska.

Ensinnäkään kun ei tarvitse välttämättä tehdä töitä, koska äijä on eläkkeellä.

Ja toiseksi se tärkeämpi syy:

Vuosi sitten aloitin ratsastuksen alkeiskurssilla erittäin hyvässä porukassa uuden harrastuksen. Pääsin mukaan ryhmään sympaattisia ja avoimia ihmisiä joilla oli into oppia.

Siitä porukasta on nyt jalostunut se paras ydin jäljelle, hiilestä on satulavyön paineessa puristunut timantteja.

Paula, Henna, Eliisa, Janne ja Elli. Ja minä.

Hyvien ihmisten hyvä tiimi, kaikki tukevat toisiaan, kannustavat ja iloitsevat toisten onnistumisesta yhdessä.

Mahtavia ihmisiä. Suuri ilo kutsua heitä ystäviksi!

Rakkaita ihmisiä.

Varkauden Ratsastuskeskus on Satu Haukan pyörittämä talli Varkauden Jäppilässä. Minulla kävi hyvä tuuri osallistua vuosi sitten siihen aikuisten alkeiskurssiin jossa se hevoskärpänen pääsi puremaan.

Satu itse on erittäin pätevä opettaja joka keskittyy lähinnä edistyneempien opettamiseen mutta on vetänyt meillekin muutaman hikisen tunnin.

Meille keskiviikkona ratsastaville senioreille, KeSennuille, ovat Poseidonin ratsastuksentiedon maljasta ambrosiaa ja nektaria annostelleet opettajat Jutta Ruhanen ja Hanna Pakarinen.

Jutan tunneilla tulee hiki ja Hannan tunneilla maitohapot aivoihin.

Siispä Saksaan saavuttua ensimmäisiä vapaa-ajan hommia on löytää vapaa satula ja laittaa hevonen sitten siihen hihnoilla kiinni.

Pari kertaa viikossa olisi hyvä tahti jatkaa harrastusta. Siihen päälle lenkit ja kuntosalin keskivartalotreenit.

Tosin työperäinen reissaaminen saattaa välillä häiritä harrastusta tilapäisesti.

Mutta tavoitteena on palata Varkauteen parempana ihmisenä ja parempana ratsastajana. Niinku et ois oppinu jotain. Kärsivällisyyttä nyt ainakin.

Eli rakkaat ystävät ja hevoset: nähdään parin vuoden jälkeen!

 

P.S.

Naapurini on pessimisti. Se ostaa vessapaperit pienissä paketeissa.

Olenkohan Saksassa elintasopakolainen kun muutan sinne töihin? Kerta vien niiden työt, naiset ja autot.

Olen mitä ilmeisimmin pikkuhiljaa oppimassa hedonistista elämän kohtuukäyttäjäksi. Mikä ei ole hullumpi tunne.

Syvintä suomalaisuutta ovat kuksa, puukko ja Juha Miedon parrasta sadasosasekunnin välein tippuvat pääsiäismämmipisarat.

Kaikki mitä pitää tietää vuodesta 2018

Jokaisen bloggaajan pitää tietysti kirjoittaa hauska ja analyyttinen kirjoitus vuoden lopussa, yhteenveto ja summa kuluneesta vuodesta.

Minä ajattelin pysytellä valitsemallani linjalla, löysää tarinaa ja väliin vähän sekavia horinoita.

Kirjoittelu on ollut tauolla puolisen vuotta, olen keskittynyt enemmän tuohon lukemiseen. Tavoitteena lukea kirjasto kannesta kanteen.

Kitaran soitto on ollut myös työn alla. Ensin kesällä laitettiin lisää nahkaa vasemman käden sormiin ja syksymmällä sointujen ottaminen (viinan ottamisen ohella) ja sointuvaihto. Laulujen luikauttaminen ja pään keikutus.

 Mutta suurimman fookkuksen on saanut huhtikuussa alkanut hevosen päällä istuminen.

Oikein nimittäin innostuin siihen.

Varkauden ratsastuskeskus on siitä hyvä paikka aloittaa ratsastelu, että hevosia piisaa. On pieniä poneja pienille ihmisille ja isompia otuksia isommille otuksille.

Minäkin olen ratsastellut jo seitsemällä eri hevosella. Ja se jos mikä opettaa eniten.

Kaikki ne on koulutettu samoihin komentoihin, mutta se miten ne hevoset komennot hyväksyvät ja toteuttavat vaihtelee suuresti.

Yksi saattaa olla tänään hyvällä päällä ja mukava ja tehdä vaikka merkit ei niin justiinsa kohille osuiskaan, huomenna se sama hevonen ei sitte tee millään.

Toinen on itsepäinen ja ei tee jos ajoitus on ratsastajalla pielessä. Niinku ikinä. Kolmas ei tee jos ei ole raippa kädessä.

Hirmu mukavaa.

Joku saattaa olla, niinku iteki baarissa, suustaan herkkä. Toinen taas on pohkeilla ohjattavissa.

Mukava on myös ollut huomata se, että kun niihin hevosiin tutustuu (ja ne hevoset tutustuu minuun…) niin homma on heti helpompaa.

Jo ratsastuksen valmisteluvaiheessa ne saattaa kokeilla uutta selkään yrittäjää, (jatkossa SY…) ja heiluttavat päätä ja polkevat jalkaa pilttuussa.

Protestoivat satulan laittoa, eivätkä tahdo syödä niitä rautoja. Siis kuolaimia. Joka on outo nimi suuhun laitettaville rautaesineille. Hammasraudat ennemminkin, hevosten hammasraudat.

Hauska on ollut seurata oman itsensä lisäksi ryhmämme lyhyempiä naisia kamojen päällelaittamisessa. Osa hevoista on oikeesti mulkkuja, vaikka ovat ruunia, ja nostavat päänsä taivaaseen kun pitäis ne raudat syödä. Siinä ei auta kun ottaa tukeva ote hevosen otsatukasta ja kamat suuhun.

Osa hevosista pyörii pilttuussa vaikka ovat päästään kiinni seinässä, ja polkevat jalkaa ja saavat näin peloteltua herkimmät naishenkilöt valjastamaan jotain muuta hevosta. Ja taas päästiin lintsaamaan työnteosta.

Mukavia elukoita.

Ite oon huomannut, että sama toimii hevosten kanssa, mikä toimii koirienkin kanssa. On vaan olevinaan vaikka pulssi kakssataa.

Eli ne kun protestoi sitä harjaamista ja satuloimista niin on vaan siinä viilipyttynä (ikinä oo sitäkään nähny..), eli eipä reagoi. Niin se hepo luulee että “noh, ei tää sitte toiminu..”, ja hevosmiestoimet jatkuu.

Alussa jo se pelkkä pilttuuseen meneminen oli SE juttu. 500 kiloa elävää elukkaa pienessä kopissa.

Ja pitäis vähän harjata. Ja pitäis vähän kavioita kaivella. Satulakin vähän laittaa. Ja hammasraudat.

Huhhuh!

Mutta äkkiä huomasi, että jos on osaavinaan niin kohta osaa. Kun ei ne tajua jatkaa sitä protestoimistaan niin saa sitä laittamista harjoiteltua.

No se ihan uus maailma aukes sitten siellä selässä!

Kun siellä ei oo mitään mistä pitää kiinni. Ei oo turvavöitä eikä airbagia.

Ta-sa-pai-no.

Aivan hurjasti on tullut tuota kehonhallintaa huhtikuusta alkaen. Saa melko hyvät muuvit jo nykyään Varkauden parhaassa, Rammarissa. Joka on myös ainoo.

Yllättävä juttu oli se, että miten herkkiä nuo hevoset on aistimaan painon siirrot sieltä selästä.

Jos ratsastaja katsoo sinne ympyrän toiselle puolelle niin se hevonen alkaa oikomaan, se seuraa perhana sitä katsetta.

Ei alussa tajunnut, että ne oikeesti on niin kykeneviä tietämään, että mihin se tyyppi siellä selässä katseensa luo. 

Aavemaista.

Ja aivan hurja oivallus, että noin herkkiä vehkeitä. Nuo hevoset.

Askellajit on kanssa kova juttu.

Käynti on melko helppo, ravi vaatii jo vähän enemmän osallistumista, laukka on sitten jo aivan kaameaa…

Eli kun se hevonen nytkähti huhtikuussa käyntiin niin tuli semmoinen olo, että putoaa. No putosin sitten vähän myöhemmin.

Sitten kun piti siirtyä käynnistä raviin ja keventää sille askeleelle kun ulkokurvin etujalka on ilmassa ja silti pysyä siellä selässä, niin mahdottoman haastavalta tuntui.

Laukassa oli vielä enemmän haasteita. Kun tuntui, että se vauhti kiihtyi aivan hurjasti kun laukkaan noustiin niin tuli vedettyä ohjista. Joten se laukka ei sitten noussut. Ja kun nousi niin omat jalat lepattivat ympäri hevosta, eli tukea ei ollut. Ja hirvitti vaan enemmän.

Vieläkin kädet (siis omat, ei hevosen) on vähän rauhattomat. Siihen pitää keskittyä ettei ne vatkaa ylös ja alas.

Mutta nyt kun katsoo (luo katseensa, hih..!) huhtikuuhun niin voip kuule todeta, että on opittu. Tuossa tapaninpäivänä laukattiin umpihangessa kentällä. Nauratti ja ilahdutti.

Hevonen oli aivan kuumana kun sai mennä täysillä koskemattomassa hangessa laukkaa. Ite nauroi ääneen satulassa kun molemmilla on niin hauskaa ettei koskaan aikaisemmin selässä.

Hieno kahdeksan kuukauden matka.

Olen oppinut. Ensinnäkin olemaan hevosten kanssa, se on tärkeää, että osaa mennä luontevasti siihen pilttuuseen tai tarhaan ja puuhaamaan sen eläimen kanssa.

Toiseksi olen oppinut rapsuttamaan hevosia. Niiden rapsuttaminen on melko erilaista kuin koirien tai kissojen rapsuttaminen. Tai naisten.

Hevoset tykkää kaulan rapsutuksesta eniten. Tallin omistaja myös lupasi kertoa kun hevosia tullaan hieromaan seuraavan kerran. Mulla kun on tota aikaa niin menen mielelläni katsomaan.

Olen myös oppinut kommunikoimaan hevosten kanssa. Puhumaan hevosta.

Ruumiin kieli, molemmin puolin, on tärkeää. Ettei tule ruumiita.

Hauskimpia juttuja ovat olleet ne oppimissuunnitelman ulkopuoliset kilpailut ja umpihankiratsastukset. Toki se oppiminen pitää olla siellä pohjalla, että voi osallistua pujottelukilpailuviestiin.

Parhautta on ollut meidän tiimi, keskiviikkona ratsastava seniorit, eli KeSennut.

Alkeiskurssin päättäjäiset ja jatkokurssin alkajaiset pidettiin kesällä samoin tein. Tehtiin baarikierros ja hypittiin hikisenä loppuillasta.

Ihan kuin ratsastustunnilla. Hevonen kun hikoilee ihostaan, kuten ihminen. Loppuillasta.

Tarkastin ratsastajainliiton sivuilta, että 95% ratsastajista Suomessa on naisia, eli hyvä syy miehelle jatkaa harrastusta.

P.S.

Suomen hävittäjähankinnoista, ja että miten monta pitäis ottaa. Ostaa.

64 on tarjottu puolustusministerin toimesta, vähempää ei kuulemma kannata ottaa.

Ja se on totta.

Koska hävittäjät toimitetaan 64 lentokoneen pakkauksissa niin jos ottaa vähemmän, esimerkiksi 38, niin pakkaus pitää avata ja poistaa 26 lentokonetta ja sulkea pakkaus uudestaan.

Joten lisäkuluja tulee uudelleen pakkaamisesta ja siihen lisäksi laskutuslisä. Ja pientoimituslisä.

Joten loppusumma saattaa olla isompi kuin alkuperäisen 64 pakkauksen hinta.

Nih.

Negatiivisinta leivonnassa ikinä on nonparelli.

Isän maan puolesta uhrataan ensimmäiseksi äidin kieli.

Monet autot, varsinkin Mersut ovat uitettuja, ei aitoja Suomi Autoja. Mutta onneksi niitä kuitenkin saa.

Mitä muuta aitosuomalaista vielä saa?

No suomalaista kahvia nyt ainakin, Saludoa ja Kulta Katriinaa. Ja Liptonin teepusseja, niitä missä on mietelause.

Posiolaisen salakalastajan tango

Tahdon talon tien päässä,

metsän reunassa,

tähtitaivaan alla.

Saunan takana järvi,

perunapelto kukassa.

tähtitaivaan alla.

Salakalastajan kuu järveen peilautuu.

Tähtitaivas silmissäsi,

perunapelto tukassasi,

paljon elettyä elämää.

Kuu järveen peilautuu.

Elettyä elämää.

Kitkapersehousut ja vihapuhe

Kiipesin muutama viikko sitten hevosen selkään.

Noin korkean eläimen selässä istuminen etäännyttää varsin paljon tästä maaplaneetasta ja sieltä mukavasti saa perspektiiviä näihin maallisiin murheisiin. Mutta myös maallisiin iloihin, mitä ne nyt sitten kenellekin ovat.

Kaukana poissa kuitenkin.

Ja se kun yrittää pitää viitisensataa kiloa hevosenlihaa jalkojen välissä tunnin verran on välillä haastavaa. Nimimerkillä kerran jo selästä kenttään.

Vinkkinä kaikille ratsastuksen aloittamista harkitseville: ei kannata tippua, se sattuu eikä henkikään tahdo hetkeen kulkea. Mutta kannattaa itsepäisesti kiivetä heti takaisin selkään, josko siellä sitten alkaisi pysyä.

Plussana on se, että vakuutukset on kunnossa, eli kuoleman sattuessa edunsaajat saavat hyvät kuoppabileet.

Hevonen kuljetusneuvona on nykypäivänä toki vanhentunutta tekniikkaa, hidas ja kuljetuskapasiteetiltaan varsin vaatimaton mutta jos pitää jonkun eläimen päällä nyt välttämättä istua, niin ennemmin hevonen kuin suomenajokoira tai lammas.

Lisäksi nämä ratsastustallien koulutetut hevoset ovat varsin mukavia ja positiivisella ja ymmärtäväisellä mielenlaadulla varustettuja. Ihan sama minkälainen pelle sinne selkään autetaan, tehdään sen kanssa jotain niin sille tulee hyvä mieli.

Tosin olen meidän alkeiskurssilla jo huomannut, että hevonen hoksaa varsin nopeasti josko se tyyppi siellä selässä osaa vaiko ei.

Jos ei, niin sitten voi tehdä suunnilleen mitä huvittaa. Paitsi jos se opettaja tulee siihen huutamaan niin sitte on paree tehdä mitä sanotaan.

Varusteet ovat tässäkin lajissa varsin tärkeät. Hevosella ne sen vaatteet ja ratsastajalla kypärä (kun tulee kenttään (siis kun, ei jos)) ja kitkapersehousut.

Housut joissa on synteettinen kitkapala haruksissa helpottavat varsinkin aloittelijan koordinaatiota ja ymmärrystä, että mistä on kyse.

Ratsastaminen on kuin lavatanssit, sillä erotuksella että partneri on kuusi kertaa painavampi, eli taivutukset ovat varsin paljon haastavampia.

Hauskinta koko hommassa on se, kun yhteistyön alkeet löytyvät. Se kun se hevonen suostuu ymmärtämään ratsastajan epämääräisiä pyyntöjä.

Luulenpa muutaman viikon osallistumisen perusteella, että ne hevoset ymmärtävät varsin peijoonan hyvin puhetta, niitä nyt ei vaan satu huvittamaan. Varsinkaan päivän viimeisellä tunnilla. Jonka jälkeen olis se iltaruoka.

Olen tehnyt empiirisiä testejä sanomalla selästä hevoselle, että “KÄYNTIIN”, “RAVIA”, “SEIS”.

Kyllä ne perhanat tietää mistä on kyse!

No, että jos kymmenen vuotta kiertää sitä rinkiä ja siellä on selässä joku suomalainen voimistelemassa niin oppiihan sitä. Vaikka ei haluaisikaan niin oppii.

Josta vinoviiva vihapuheeseen.

Se suomalainen vihapuhuja puhuu aina ylhäältä alas. Se vihapuhuja on aina se joka kertoo sieltä tornista alamaisille, että miten asiat on.

Kokeilepa vihapuhuja joskus kertoa viissataa kiloa painavalle hevoselle vihapuhetta. Jäät toiseksi. Ei kannata.

P.S.

Merimetsojen lisääntymistä yritetään rajoittaa öljyämällä niiden munat. Ei toimisi ihmiselle.

Ennen olin työhullu, nykyään riittää pelkkä hullu.

Laiton sähköasennus ei noudata ohmin lakia.

Kaupan tädeille jotka tarjoavat ostoksiin muovikassia: “kiitos mutta jätetään ne muovipussit sinne valtameriin vaan..”

Mikä on sellanen tyyppi joka pystyy lennosta kääntämään kännisten jorinat selkokielelle?

– tumultaanitulkki

Paitaa silittäessäni havaitsin miten haitallisesti pysähtyneisyyden aika vaikuttaa.

Digitaalitekniikan opettajan nimi voisi olla vaikka Eija Portti.

Kauppojen oluthyllyt ovat pullollaan juomia.

Miehen kotona kympin kiinto voi olla eteisen hyllyllä.

Kevytmetallivanteet autossa säästävät enemmän polttoainetta kuin raskasmetallivanteet. Paitsi jos auto on ydinkäyttöinen.

Kirja-arvostelu: Operaatio Elop

Lukaisin 2014 Tieto-Finlandia – palkintoehdokkaana olleen Pekka Nykäsen ja Merina Salmisen kirjoittaman Operaatio Elop kirjan. Sitä saa nykyään Kirjapörssistä hintaan 6,90.

Molemmat kirjoittajat ovat toimineet taloustoimittajina, eli teksti on vaivatonta ja sujuvaa luettavaa.

Kirjassa ei suuria yllätyksiä entiselle nokialaiselle tullut, pienempiä muutama. Kaikkiaan kirjaa lukiessa vahvistui oma näkemys siitä, että tuurilla mentiin ja johtoryhmä ei aina tiennyt mitä teki.

Esimerkkeinä virheet: kirjassa ei mainittu Nokia 2110 määrien arviointia karkeasti pieleen, onnea oli mukana kun mekaniikan työkalut tilattiin sataan tuhanteen puhelimeen ja puhelinta myytiin toista miljoonaa.

Ja kirjassakin mainitut virheet, sisäinen kilpailu tekijöistä ja ammattilaisista, sekä myöhemmin matriisiorganisaation perustaminen. Matriisiorganisaation idea oli hyvä, joku katsoo läpi kaikkien projektien tiettyjä tehtäviä ja työkuormaa, mutta siinäkin tuli kilpailua vallasta projektin johdon kanssa. Lisäksi hyvä ihmisten johtaminen vaatii kykyä kuunnella ja myös myötäelämisen kykyä, kykyä empatiaan. Tekninen koulutus ei välttämättä ole paras koulutus ihmisten johtamiseen.

Mukavasti tuli kirjaa lukiessa mukavia muistoja mieleen, ikävästi myös ikäviä.

Itse ehdin olla sen 17 vuotta Nokialla töissä. Eräänlainen oma ja piirin ennätys oli se, että vasta 14 vuoden päästä ensimmäisen kerran otti päähän mennä töihin. Se taisi olla sitä aikaa kun huono johtaminen puhkesi viimein kukkaan.

Ja kuten tiedetään, huono johtaminen perustuu huonoihin johtajiin.

Lähtöpaketteja säästösyistä oli silloin jaettu jo muutaman vuoden ja parhaat, vähemmän sitoutuneet, tietysti lähtivät ensin. Heillä kun oli varaa valita seuraava työpaikkansa.

Typerä systeemi se pakettien jako kenelle vain. Niitä sai kuka halusi, kun fiksuinta olisi ollut pistää ne turhimmat rumpalit pihalle. Ne rytmitajuttomat.

Mutta kuten sanottu, huonoa johtamista.

Kirjasta käy hyvin ilmi matkapuhelinmarkkinoiden muutos 2000-luvun alkupuolella, suurimpana tietysti Applen tulo iPhonella markkinoille. Mutta markkinoiden muutos raudan tekemisestä alustan jakeluun jäi yhtiön johdossa tajuamatta. Yhtenä syynä se, että  johdossa ei uusiutumista tapahtunut, samat naamat jotka olivat tuurillaan arvioineet 2110 mallin toimitusmäärät onnekkaasti pieleen -90 luvulla olivat edelleen häärimässä.

Muita syitä alamäkeen huonon johtamisen johdosta oli yhteen käyttöjärjestelmään loikkaaminen  vaikka puhelimia ei ollut tarjota kuin puolen vuoden jälkeen. Symbian haukuttiin Elopin toimesta ja Meego/Meltemi ajettiin alas N9 mallin jälkeen. Samalla meni melko valmiina olleet tabletit vessasta alas.

Brasiliassa tehtiin silloin jo porukalla hommia, Nokian tehdas ja Nokian tutkimuskeskus, INdT valmistelivat yhdessä konseptia jolla olisi valmistettu Brasilian koulujen käyttöön kirjat syrjäyttävä tabletti-oppikirjapaketti johon Maailmanpankki oli myös lähdössä mukaan korvaamalla puolet valmistuskustannuksista. Myyntimääriä ennakoitiin olevan satoja tuhansia kappaleita. Olin itse veturina konseptille Manauksen tehtaalla ja tiesimme olevamme vuosia kilpailijoita edellä ja tiesimme, että markkinoita olisi, sillä Brasiliassa oli silloin koululaisia kymmeniä miljoonia. Pikkasen harmitti jälkeenpäin.

Kirjasta myös selviää, että varsin pitkään harkittiin myös Androidin ottamista käyttöjärjestelmäksi, Googlelta olis saatu varsin paljon vapauksia personoida käyttis Nokian näköiseksi. Mutta mentiin kuitenkin operaattoreiden inhoamaan Windows käyttöjärjestelmään joka toi Skypen puhelimeen. Skype joka söi operaattoreiden leipää. Windowsista puuttui myös Nokian aikaisempi kielivalikoima, joka haittasi varsin vahvasti myyntiä.

En ymmärrä miksi monen käyttöjärjestelmän kautta ei menty, sillä olihan jo pitkään toimitettu monella käyttöjärjestelmällä puhelimia. Kaikki Symbianit ja S40 Aasiassa ja muissa kehittyvissä maissa. Samaten jämähtäminen yksinomaan prosessorivalmistaja Inteliin oli huono juttu, varsinkin kun Qualcomilla oli tuki Yhdysvaltalaisiin verkkoihin, Intelillä ei.

Kaverini myynnistä kertoi joskus, että jotkut asiakassuhteet olivat vuosien myötä kehittyneet ystävyyssuhteiksi, jolloin myyminen oli verrattain helppoa kun kumpikin osapuoli luotti toiseen. Mutta lähtöpaketeilla saatiin sekin muutettua ja tilalle tuli tiukkoja nuoria jotka olivat ihan pihalla.

Joustava ja herkästi reagoiva tuotekehitys saatiin myös vuosien myötä ja oikealla manageerauksella jäykistettyä verrattain kankeaksi. Esimerkkinä 2010 jalkapallon MM-kisat. Brasiliassa oli lailla määrätty, että digitaalisen television jakelu pitää olla ilmaista ja näin kaikkien saatavilla. Yritin pitkään saada digitv puhelinta meille Manauksen tehtaan tuotantoon mutta vuosi ei riittänyt kun tuotekehityksestä myytiin eioota. Brasiliassa oli 2010 noin 180 miljoonaa asukasta joista melko moni oli kiinnostunut jalkapallosta. Pikkasen taas harmitti.

Toinen esimerkki voisi olla esimerkiksi tuplasimmin puute. Kaikilla kilpailijoilla oli kohta 2000 luvun taitteen jälkeen tuplasimmipuhelimia tarjolla, paitsi meillä Nokialla. Vaikka Nokia suurimpana valmistajan pystyi sanelemaan komponenttivalmistajille omien toimituksien priorisoimisen niin ei sitä tuplasimmikonetta vaan saatu markkinoille asti.

Mutta kirja kannatti lukea, sitä lukiessa tuli muistoja mieleen, enimmäkseen mukavia muistoja.

Oma urani kulki Salon tuotannosta Tampereen, Ulmin ja Pekingin tuotekehitysten kautta Manauksen tehtaalle Brasiliaan, eli tuli nähtyä koko kattaus. Tampereen, Jyväskylän, Oulun, Southwoodin, Ulmin, Kööpenhaminan ja Tokion tuotekehitykset tulivat tutuiksi. Tehtaista Salo, Bochum, Komarom, Dongguan, Fort Worth, Manaus, Reynosa ja Peking.

Hauskaa aikaa suurimmaksi osaksi, Brasiliassa Tucunare (Yellow Peacock Bass) ennätyskala oli 5,5 kg.

Tucunare.jpg

P.S.

Finnairin mainos: erityisen hitaalla naisäänellä kerrottu ”Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen”. Ei saatana, melko alkeellista.

Mainoksissa taitaa erottua virkeän mainostoimiston hauskat ja oivalluksia antavat mainokset, niistä ”johtoryhmän ja sen toimiston joka on aina tehnyt meille mainokset” – mainokset.

Jos ratsastustunnilla hevonen piereksii niin onko soveliasta itsekin päästellä hieman, jos on painetta? Vaikka ei just olis ratsastamassa.

Ovatkohan hautakivet alunperin sitä perua, että varmistettiin ettei se takaisin tule.

Tuli treeneissä lähentäjät niin kipeeksi, että ei pysty hetkeen ihmisten kanssa olemaan.

Optikolla pahinta työpäivässä jos tulee silmäpako.

Erosin kirkosta ja korjasin jeesusteipillä elämäni.

Kaveri tuli perjantaina käymään ja toi tuliaisiksi krapulaa, nautittiin siitä kimpassa lauantaiaamuna. Sitten korjattiin pois.

Maaliskuu maata näyttää, sanoi sähkömies.

Kirjojen lukemisessa on tärkeää luku järjestys.

Herne on helppohoitoinen hyötykasvi. On ruokahernettä ja rehuhernettä, koristehernettä.

Ajattelin kokeilla pienellä alalla ensi kesänä someystävällistä lajiketta, nenähernettä.

Menekkiä luulis olevan.

Panda presidentiksi

Miksi panda presidentiksi?

Koska pandat ovat karvaisia ja suloisia, aivan kuten nykyinen presidenttikin. Ihania.

Lisäksi lutusia ja aivan ihania ja ne katsovat ihanasti alta kulmain, virne suupielessä, kuten nykyinen presidenttikin. Niillä on suomalainen nimikin: Sauli. Eiku Lumipyry.

On tullut katsotuksi presidenttitenttejä Yleltä ja kun kaikissa ehdokkaissa on hyvät puolensa niin on oikein vaikea valita sitä oikeaa.

Mutta nyt kun saatiin tuo pandapari Suomeen niin asia voidaan ratkaista vallan mainiosti.

Pandassa yhdistyvät kaikkien pressaehdokkaitten ydinosaamiset:

Panda on ensinnäkin mustavalkoinen, että terveisiä sinne Poriin.

Panda myös kommunikoi vaikeaselkoisesti, hän verrattain epäselvällä ulostulolla puhuukin. Hän.

Panda on rauhallisista rauhallisin, mitä nyt nälkäisenä vähän murisee.

Panda on kasvissyöjä, luultavimmin myös vasemmalle kallellaan oleva demari, ainakin elanto menee yhteiskunnan piikkiin. Ja verot.

Panda mielellään liittyy natoon, eikä koskaan myönnä olleensa väärässä.

Panda on siis ihana ja siten sopiva presidentiksi. Ihana.

Lisäksi pandoista saadaan iltapäivälehdet ja naistenlehdet ja lehdet täyteen ihania pandajuttuja. Ei sen parempaa ole Suomen yhteiskuntarauhan kannalta nähty, sen jälkeen kun mietittiin, että oliko se 1918 kahakka sisällissota, kansalaissota, kapina vai joku muu.

Panda kannattaa myös aktiivimallia ja Kikyä ja Sotea.

Lisäksi panda on sitä mieltä, että naiset pitää saada myös kutsuntoihin. Että tasa-arvo toteutuisi. Paikallista sopimista on myös miettinyt hän.

Että eiköhän porukalla äänestetä panda presidentiksi, pannaan vaikka poikkeuslailla jos ei muuten onnistu.

P.S.

Vahvat oluet kauppoihin ja toimittajien laskutaito-ongelmat läpsähtivät silmille.
– paljonko on puolet enemmän ja puolet vähemmän, entä kaksi kertaa enemmän tai kaksi kertaa vähemmän kuin mihin verrataan?

Kävin Latviassa viinakaupassa hakemassa lastin.
Ne puhuu, että kulutus kasvais jos on parempaa saatavuutta. En oo sitä huomannu. Päiviä tosin alkoi kadota.
Viime viikolla katosi avopuoliso Päivi. Ja tiistai ja keskiviikko.

Ajattelin tammikuussa pitää nenänvalkaisuviikot, vuosi on vielä vähän hakusessa.

HIFK – Tappara 25.11.2017 Helsingissä: kolme taklausta koko pelissä, kolme maalia. Ja varmaan pelaajat kysyivät valmentajalta, että onko pakko mennä suihkuun jos ei tullut hiki?
Peli ei juurikaan muistuttanut mielikuvaani jääkiekkopelistä.

Jos tekis laulun suomalaisista niin se laulu vois kertoa siitä kaverista joka kylätiellä pakkasessa hajareisin ja avopäin, kännissä seisoo raitilla, katsoo menneisyyteen, eikä kyyneliltään näe edes sinne asti.
Ja kysyy että “miksei kukaan hakenut mua pois…”

Entäs se sianlihan myynti kiinalaisille suomalaisten veronmaksajien rahoilla, eli maataloustuella.
Kovasti kauppaa on kehuttu alan lehdissä, niinku Maaseudun tulevaisuudessa, että hyvää bisnestä Atrialla.
Kysymys vain herää, että miksi suomalaisten täytyy maksaa siitä, että kiinalaiset saavat sianlihansa halvemmalla?

Miksi
* valokuvat pitäisi printata?
* lehdet pitäisi tulostaa paperille ja jakaa postilaatikoihin aamuyöstä?
* kirjat pitäisi painaa paperille, sitoa tai nitoa kansiin ja viedä kirjakauppoihin odottamaan ostajaa?

Siksi kun nuo vanhat on sitä mieltä.

Ainoastaan vanhat ihmiset haluavat velloa vanhoissa tavoissa ja kaataa puun, keittää sen selluksi ja kuivata ja hioa paperiksi ja kääriä rullalle ja viedä painotaloon jossa pääasiassa hiilestä koostuvaa väriä tuhritaan paperiin joka leikataan sivuiksi ja taitetaan lehdeksi ja jaetaan ihmisvoimin aamuyöstä postilaatikoihin.

Josta luettavaksi aamukahvin kanssa. Melko turhauttavan tehotonta touhua.

Olen itse joskus viitisen vuotta jakanut aamulehteä, silloin se tuntui hyvältä ajatukselta. Sai rahaa ja ilmaisen lehden.

Mutta vastaus kysymykseen: ei ole mitään syytä painaa sanoja paperille ja jakaa niitä ympäriinsä. Se on vain osoitus vanhojen ihmisten kyvystä olla muuttumatta.

Kommunikaatio on siellä netissä, lopettakaa puiden kaataminen. Alkakaa puiden halaaminen. Ja toisienne.

Tänään palauttelin tyhjiä juomapulloja palautusautomaattiin, hyvin meni puoleen väliin mutta sitten kone tilttasi.

Henkilökunta ennätti hätiin mutta jonoa kerkisi kuitenkin kertyä kymmenkunta ihmistä.

Olin siis ensimmäisenä odottelemassa kun paikalle vemppasi vanhempi nainen joka raakkui känisevällä äänellä “eikö se toimi?”

Johon minä, “ei toimi ei”.
Se, “no mikäs siinä on?”
Minä, “en tiedä, se ei toimi ei”.

Se mietti hetken, tunki kolme pulloaan minulle sanoen, että saat näistä muutaman pennin, yritti hymyyn tottumattomalla naamallaan hymyillä ja häippäsi kaupan puolelle.

Meinas ruveta harmittamaan mutta mietin hetken ja päättelin, että se oli niin lähellä kuolemaa että oli varmaan kiirettä ruvennut pitelemään.

Merimies joka kotiutuu maihin voi alkaa vaikka aaltopeltisepäksi.

 

484494

Kauniin kuoleman maa

Kirjoittanut Jukka Virtanen, runo Peter Pan näytelmään

On edessä kyynelten lahti,
sen takana kauniin kuoleman maa.
Ja suurten surujen huvijahti,
sinne kulkijan kerran kuljettaa.
Kukin lähteä saa aikataulunsa mukaan,
eikä myöhästy kukaan,
sillä kaunis on kauniin kuoleman maa

On rannalla niitty.
Silkkisen sininen ja soikea.
Ja niityllä polku, pehmeän väärä ja oikea.
Ja suuri on polun varrella puu,
siinä kiinni pilvi ja kuu.
On pilvessä pieniä pääskysen pesiä.
Ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä.

Ja kesistä lauluja kuoriutuu,
me yhdessä laulamme luu-la-la-luu.
Luu-la-la-luu.

Kun kerran sä laivalla lähdet,
on suuntana kauniin kuoleman maa.
Ja suuren seikkailun matkan tähden,
hytti hyvä on laivaan varmistaa.
Eikä pelottava ole lähtöni hetki,
sillä hieno on retki.
Kovin kaunis on kauniin kuoleman maa.

On rannalla niitty.
Silkkisen sininen ja soikea.
Ja niityllä polku, pehmeän väärä ja oikea.
Ja suuri on polun varrella puu,
siinä kiinni pilvi ja kuu.
On pilvessä pieniä pääskysen pesiä.
Ja linnut ne hautovat pitkiä kesiä.

Ja kesistä lauluja kuoriutuu,
me yhdessä laulamme luu-la-la-luu.
Luu-la-la-luu.